OPPIMINEN TIETOYHTEISKUNNASSA JA OPETTAJIEN TIETOTEKNIIKKATAIDOT

Nykyajan yhteiskunta on lisännyt opetukseen uusia ulottuvuuksia ja haasteita. Täten opettajiin kohdistuu enemmän paineita – opettajan pitää hallita yhä enemmän ja enemmän sekä kyetä olemaan avoimempi ja ottamaan asioista selvää, jotta opetus kohtaisi sen oppilaan realiteetin. Vaikka opettaja onkin tiedon äänitorvi, hänen täytyy olla oppilaan roolissa, jotta hän pystyy muokkaamaan tiedon oppilaille käyttökelpoiseen muotoon. Opettajan tulee siis kehittää itseään ja uudistaa opetustaan ajalleen sopivaksi. Perinteinen asetelma, jossa opettaja opettaa ja oppilaat kuuntelevat, on jäänyt historiaan. Opettajan ja oppilaiden välinen vuorovaikutus ja interaktiivisuus ovat päivän sana.

Markus Weil puhui luennollaan verkostoitumisesta ja yhteistyöstä. Ihmiset kokevat yhteistyön aina positiivisena asiana – työskentelystä saa irti enemmän, tulos tällaisesta työskentelystä on hedelmällisempi kuin jos jokainen puurtaisi yksinään. Yhteistyön rakenne ei ole määrätty, vaan siihen tulee suhtautua ennemminkin elävänä organismina, joka kehittyy ja muokkautuu työskentelyn edetessä.

Verkostoitumisen ja yhteistyön hyödyntäminen koulumaailmassa on mielestämme ensisijaisen tärkeää ja olennainen osa koulun työskentelytapoja. Ei riitä, että oppilaat työstävät yhdessä koulutöitänsä, vaan haluaisimme verkostoon mukaan opettajien välistä toimintaa, esimerkiksi yhteisopettajuutta. Tällainen työmuoto palvelisi sekä opettajia että oppilaita. Opettajien ennakkoluulot yhteistyötä kohtaan ovat melko kriittisiä – halutaan suojella omaa opettajuutta eikä haluta kyseenalaistaa omia opetusmetodeja tai –taitoja. Avoimuus ja heittäytyminen puuttuvat opettajan identiteetistä kokonaan. Mutta jos opettaja on kykeneväinen dynaamiseen työskentelyyn, hänen luulisi olevan vastaanottavaisempi mediavälineiden opetteluun ja taitojen kehittämiseen. Tästä voimmekin päätyä siihen lopputulokseen, että ratkaiseva tekijä on opettajan avoin asenne uuden kohtaamiseen.

Entä miten oma koulutuksemme tukee opettajan avoimuuden kehitystä? Otammeko kritiikin itseemme vai otammeko siitä voimavaroja kehittääksemme ammattitaitoamme? Osaammeko tarttua tarjolla olevaan yhteistyöhön sen sijaan, että kokisimme koulun muut aikuiset uhkana ja vetäytyisimme kuoreemme?

Philip Bonanno keskusteli opettajien valmiuksista teknologian hyödyntämiseen opetuksessa. Opettajat ovat tässäkin kohtaa avainasemassa mediakasvatuksessa. Oppilaat varmasti itsenäisestikin seikkailevat tietoyhteiskuntamme teknologisissa pyörteissä, mutta aikuisen läsnäolo ja rooli tähän viidakkoon astuessa luo oppilaalle turvallisen kehyksen, jota myöhemmin on helppo kehittää ja värittää.

Avainasemansa vuoksi opettajien on tärkeää ylläpitää ja päivittää omaa teknologista tietämystään ja osaamistaan. Opettajan on kuitenkin hyvä myös ymmärtää, ettei voi hallita kaikkea ja että myös oppilailta voi oppia. Myös tässä asiassa avoimuus on tarpeen – pienikin lapsi voi jonkin laitteen tai ohjelman kohdalla olla taitavampi käyttäjä kuin opettajansa.

Teknologian hyödynnys opetuksessa alakoulun arjessa herättää meissä useita kysymyksiä. Koulun varustustaso? Oppilaiden omien laitteiden hyödyntäminen – koulun vastuu oppilaiden laitteista? Käyttöohjelmien yhteensopivuudet? Tekijänoikeudet – mitä voi katsella tai laittaa itse näytille? Teknologian haavoittuvuus – jos laitteet tilttaavat kesken tunnin? Teknologian funkitio – oikea tekniikka tiettyyn tilanteeseen?

Luennoilla käsitellyt asiat olivat meille hyvin paljon entuudestaan tuttuja, siksi luentojen anti ei herättänyt meissä liiemmin uusia ajatuksia. Koemme, että ennakkokäsityksemme vain selkiytyivät ja opettajan oman aktiivisuuden merkitys korostuu. Myös aikuisten välinen yhteistyö tulevaisuuden koulussa on ratkaiseva tekijä yhtälön tasapainottamiseksi.

Less is more ei päde enää – yhdessä olemme enemmän! 

Elsa ja Niina

Lähteet:

 

Weil, M. 2011. Rethinking  a Network Approach in Vocational Education Research. In M. Weil, L. Koski & L.Mjelde (Eds.) Knowing Work. The Social Relations of Working and Knowing. Bern: Peter Lang.

Bonanno, P. 2012. Developing an Instrument to Assess Teacher Educators’ Readiness for Techonology-Enhanced Learning. In Proceedings of the ATEE Summer Conference 2012, Eskiserih, Turkey.

Luento 22.1.2013

Markus Weil

Philip Bonanno

Jähmettyneestä jättiläisestä kohti kehittyvää koulumaailmaa

Suomen peruskoulujärjestelmää pidetään yhtenä maailman parhaana, mutta mihin tämä niin sanottu paremmuus on perustunut. Väittäisin, että Suomen peruskoulu on porskuttanut menemään lähes samalla tyylillä noin yhdeksänkymmentä vuotta. Sukupolvet, luokkakoot, opetettavat asiat ja koulurakennukset ovat muuttuneet matkan varrella, mutta opetustyyli ei niinkään. Myönnettäköön, että oppimisteoriat ovat tuoneet eri vuosikymmenille omat mausteensa, mutta edelleen luokassa on opettaja, oppilaat ja yleensä liitutaulu. Koulumaailma on pysähtynyt paikalleen vaikka ympäröivä yhteiskunta on tehnyt viimeisen yhdeksänkymmenen vuoden aikana aivan jotain muuta. Tämä massiivinen jättiläinen, jonka koneiston läpi jokainen suomalainen kulkee, on jäänyt jälkeen omasta ajastaan. Muutoksen aallot eivät ole vyöryneet sisään kouluihin vaan paremminkin hiljaa liplattaneet koulun portaille, jonne ne ovat yleensä jääneet.

Viimeiset kaksi vuosikymmentä yhteiskuntaa on ravistellut teknologian todellinen muutos. Monet muut instituutiot ovat jo avanneet ovensa tälle murrokselle ja sopeutuneet siihen. Jälleen koululaitoksemme on jälkijunassa. Tämä muutos on kuitenkin saanut sellaisen mittakaavan, että jähmettyneen peruskoulujärjestelmänkin täytyy aukaista muutokselle ovensa ja päästää uudet aallot sisäänsä. Massiivisen koneiston muuttaminen ja uudistaminen ei kuitenkaan ole helppoa työtä. Useissa kouluissa on pyritty lisäämään teknologian käyttöä esimerkiksi kouluttamalla opettajia tietotekniikan käyttäjiksi. Tällöin teknologia jää kuitenkin erilliseksi koulun muusta kehittämisestä. Tutkimuksien perusteella onkin näyttänyt siltä, ettei onnistunut teknologian käyttö leviä itsekseen. ”Teknologia ei toimi pedagogisten käytäntöjen uudistamisen katalysaattorina.”

Koulun kehittäminen on useamman ilmiön summa. Tutkimustiedon perusteella erityisen tärkeitä osa-alueita koulun kehittämisessä ovat johtajuus, opettajayhteisön työskentelytavat, pedagogiset käytännöt ja digitaalisen teknologian rooli. Koulumaailmassa rehtorilla on tärkeä rooli innostaa ja kannustaa opettajia kehittämään koulun toiminta- ja työskentelykulttuuria. Kehittämishakuisuus on yksi edellytys uusille innovaatioille. Kehittyvässä ja muuttuvassa kouluyhteisössä yhteinen työskentely on jatkuvaa ja koulun rakenteisiin ulottuvaa. Tämä edellyttää sitä, että opettajat tuntevat koulunsa tavoitteet ja kehittämistarpeet ja ovat sitoutuneet niihin. Tällaisessa kouluyhteisössä uuden teknologian käyttö ei olisi vain itseisarvo vaan keino koulun kehittämiseen.

Mielenkiintoinen esimerkki tulevaisuuden koulusta on Top School hankkeessa esille tullut Tampereen Vuoreksen monitoimikoulukeskus. Tampereen kaupunki suunnitteli Vuoreksen koulukeskukselle pedagogisen ilmeen valmiiksi. Kaupunki määritteli, että koulu painottaisi tutkivaa oppimista, hyödyntäisi uusinta teknologiaa ja käyttäisi monipuolisesti ympäristöään luodakseen oppilaille erilaisia oppimisympäristöjä. Kaupunki päätti siis koulun ilmeen ja vasta tämän jälkeen etsi koululle rehtorin, jonka tuli sitoutua tähän pedagogiseen ilmeeseen. Opettajat valitaan samalla periaatteella. Näin saadaan varmasti sitoutunut henkilökunta, joka tietää tavoitteet. Täysin uutta koulumiljöötä rakennettaessa on tietysti helpompi uudistaa käytänteitä jo esimerkiksi opettajavalinnoissa. Kuinka tämä samanlainen muutos onnistuisi vanhemmissa kouluissa?

Teknologian mahdollisuuksista uudistaa oppimista on puhuttu paljon. Kuitenkin on todettu myös, ettei teknologia itsessään luo uusia pedagogisia käytänteitä. Ensin täytyisi siis kehittää pedagogisia käytäntöjä ja tämän jälkeen hyödyntää teknologiaa osana niitä. Mitkä sitten ovat nämä tulevaisuuden pedagogiikan aakkoset? Ilomäen ja Lakkalan mukaan ”Innovatiivisina pidetyissä työtavoissa oppilaat työskentelevät ryhmissä asiantuntijoiden tapaan, suorittavat todenmukaisia tehtäviä ja ratkovat haastavia ongelmia, hyödyntävät monipuolisesti erilaisia tietolähteitä ja modernia teknologiaa sekä luovat yhdessä uutta tietoa ja laativat konkreettisia tuotoksia prosessin lopputuloksena.” Tulevaisuuden pedagogiikassa korostuvat siis oppilaslähtöisyys, tiedonluominen ja ongelman-ratkaisutaidot.

Peruskoulu on muutoksien edessä ja opettajilla on suuri vastuu uudistuksista. Teknologia tulee olemaan osa koulun arkea ja sen käytön tavoitteina pitäisi olla oppimisen ja opetuksen kehittäminen ja oppilaiden digitaalisten taitojen turvaaminen. Haaste on suuri ja vaatii opettajilta kykyä kehittää omaa osaamista ja opetustaan osana muuttuvaa yhteiskuntaa. Metsämuurosen sanoihin tiivistyy sekä mahdollisuus, että haaste: ”Koska tulevaisuus ei ole määräytynyt, se voi olla monenlainen riippuen siitä, millaiseksi ihmiset sen tekevät”.

Lähteet:

Ilomäki, L & Lakkala, M 2011.  Koulu, digitaalinen teknologia ja toimivat käytännöt.  Julkaisussa M. Kankaanranta & S. Vahtivuori-Hänninen (toim) Opetusteknologia koulun arjessa II. Jyväskylän yliopisto. Koulutuksen tutkimuslaitos , 55-75.

Alava, J., Halttunen, L. & Risku, M. 2012. Muuttuva oppilaitosjohtaminen. Helsinki: Opetushallitus.

Koulu on secondlaiffii? PLE eli henkilökohtaiset oppimisympäristöt

Asiahan on niin. Tai sitten näin. Olipa kyse opettajajohtoisesta luokkahuonetyöskentelystä tai henkilökohtaisista oppimisympäristösovelluksista, kaikista voidaan listata plussat ja miinukset, edut ja haasteet, mitä ne tuovat tullessaan. Pohdin tämänpäiväisen kuulemani perusteella miten PLE-sovellukset, kuten Second Life tai Facebook, voisivat tuoda lisäarvoa opetukseen. Onko niiden opettelemiseen käytetty aika hukkaan heitettyä, vai hyvä sijoitus? Onko kaikesta huolimatta vaarana, että teknologialla kikkailu hukuttaa sen itse opittavan asian? Onko liitutaulu aina parempi, vai voisivatko oppilaat innostua paremmin 3D-opetuksesta? Entä kumpi on tärkeämpi: opettajan vai oppilaan mukavuusalue?

Kuvaan ajatuksiani hetkeä ennen kirjoittamiseen ryhtymistä: 
"Onpa ihana rentoutua 5 minuuttia, käynpä tuossa tsekkaamassa facebook-etusivuani... heh onpa hauska kuva, siinä sanotaan jotain englanniksi... hah hah! mitäs poliitikonalku-ystäväni on postannut, hänen sanomisiaan kannattaa seurata..."
Olen huomaamattani "opiskellut" englantia ja yhteiskuntaoppia - hauskalla ja rentouttavalla tavalla. Ja sokerina pohjalla: opin asioita vieläpä ihan tosielämästä! Toisin kuin usein pulpettia kuluttaessani...

Virtuaaliset sovellukset ovat tulossa täydellä höyryllä myös koulumaailmaan. Ehkä ne mielletään tällä hetkellä enemmän informaalin oppimisen puolelle, mutta niistä etsitään lääkkeitä milloin mihinkin koulumaailman vaivaan, oppilaiden huonoon kouluviihtyvyyteen esimerkiksi. Mielestäni ei ole järkevää sokeasti vastustaa TVT:n rantautumista koululuokkiin, mutta kriittinen tarkastelu on aina paikallaan. Samoin omien asenteiden kriittinen tarkastelu...

Henkilökohtaisesti Second Life (SL) aiheuttaa minussa ristiriitaisia ajatuksia. Vaikka monia käyttökelpoisia sovellutuksia ohjelman käytölle tulikin luennolla ilmi, en tunne käyttöjärjestelmää niin hyvin että voisin varauksetta innostua ja heittäytyä siihen. Mutta - ajatusleikkinä - jos opettajanhuoneessa viriäisi keskustelua, että kuukausittainen palaveri olisi mahdollista pitää Second Lifessa, olisin kiinnostunut kokeilemaan. Luennoitsijan mainitsema läsnäolon tunne, jonka SL:sta voi saada, jäi häiritsemään minua. Miten niin virtuaalinen läsnäolo voisi olla "elämyksellisempää" kuin tosielämän läsnäolo? Luulen, että tämä on niitä asioita jotka pitää kokea. Ainakin yksinäinen, tarkoitukseton haahuilu 3D-maailmassa on kurjempaa kuin todellisuudessa haahuilu. Olisiko sillä myös päinvastainen vaikutus: avatarien kanssa hengaaminen olisi hehkeämpää kuin - ihmisten kanssa?

Mitenkäs SL ynnä muut henkilökohtaiset oppimisympäristöt edistävät tuota ymmärtävää oppimista? Lyhyenä kertauksena mainittakoon, että ymmärtävässä oppimisessa painotetaan elinikäistä oppimista sekä informaationlukutaitoa, eli kykyä etsiä, poimia ja rakentaa ympäröivästä informaatiotulvasta itselle tarpeellista tietoa. Vastuuta oppimisesta sälytetään enemmän oppijalle itselleen. Tukea tällaiseen oppimiseen voi antaa oppilaskeskeisellä, itseohjautuvalla, yhteistoiminnallisella ja tutkivalla opetusmenetelmällä. Nähdäkseni SL ei ole sujuvimpia tapoja tukea ymmärtävää oppimista. On sanottu: Korkea teknologia yhdistettynä alhaiseen ymmärtämisen oppimisen tasoon tuottaa heikkoa oppimista. Teknologian tasoa ja määrää tulee kasvattaa sitä mukaa kun ymmärtävän oppimisen taidot karttuvat. Siksi SL soveltuu paremmin varttuneempien oppijoiden työkaluksi, kuten lukioihin, aikuiskoulutukseen tai työyhteisöille.

Toisaalta, en näe estettä, miksei SL toimisi hauskana ja opettavaisena työkaluna yläkoulun puolella, ikään kuin lisähöysteenä. Pelillisyys on oppilaiden näkökulmasta ehdoton plussa, ja pelien avulla oppiminen on vanha, mutta hyväksi havaittu keino. Toiminta on suunniteltava huolella, sillä on pitkälti opettajan perehtyneisyyden ja ammattitaidon varassa, miten hyvin sen kautta voi oppia. Olisin valmis kokeilemaan SL:ea esimerkiksi etäopiskelussa sekä keskustelu- tai ryhmätyötunnin apuna. Joitakin asioita voi olla helppo havainnollistaa tai simuloida virtuaalitodellisuudessa. Myös fantasiakirjan pohjalta luotava 3D-maailma alkoi kiehtoa. Voisivatkohan suuntavaisto ja kartanlukutaidot kehittyä saarelta toiselle leijuessa? Teknologia-sorminäppäryys takuulla kehittyy, eikä sekään ole väheksyttävä taito nyky-yhteiskunnassa!

Virtuaalisiin oppimisympäristöihin liittyvät riskit, ohjelmiston kaatuminen ym. tekniset viat ovat ainainen epävarmuustekijä, ja sen vuoksi niiden varaan ei uskalla opetustaan kokonaan tuudittaa. Oma avuttomuus ei sen sijaan ole hyvä tekosyy, koskeehan elinikäisen oppimisen eetos myös opettajaa! Eikö meidän pitäisi toivottaa avosylin tervetulleeksi informaalit oppimistavat? ovathan ne 1) hauskempia 2) mielekkäämpiä 3) kiinnostavampia tapoja kuin formaalit, jotka ovat siis 1) mielenkiinnottomia 2) kuivia 3) todellisuudesta irrallisia.

Tosiasia on, että yhteiskunnan muutoksen myötä koulun toimintakulttuurinkin tulee muuttua.Teettääkö se enemmän töitä meille opettajille? No, työtä kai pitää tehdä henkensä pitimiksi. Vai olisiko työn määrä sittenkin vakio? Jos joudunkin tekemään enemmän hommia TVT-taitojen eteen, opettajan vastuu oppimisesta pienenee - koska oppilas kantaa jatkossa enemmän vastuuta omasta oppimisestaan!

Virtuaalisten ympäristöjen käytön vastustaminen on vähän kuin pidättäisi henkeä hyökyaallon lähestyessä. Ennemmin kannattaisi hankkia sukelluslaitteet, tai edes snorkkeli :)

Teknologian opetuskäytön kehittyminen ja pedagogiset periaatteet

Teknologian opetuskäytön kehittyminen ja pedagogiset periaatteet

Opetusta tukevan teknologian hyödyntäminen on ollut jo pitkään mahdollista. Verkko-opetuskaan ei ole aivan tämän päivän keksintö, vaan se on ollut toteutettavissa jo pidemmän tovin. Vaikka mahdollisuus teknologian hyödyntämiseen opetuksessa on periaatteessa ollut olemassa jo pitkään, vaikuttaa siltä, ettei teknologia ole löytänyt kokonaisvaltaisesti tietään käytännön opetustyöhön ja koulumaailmaan. Monesti tieto- ja viestintäteknologian hyödyntäminen jää kouluissa yksittäisiksi kokeiluiksi, joita toteuttavat muutamat aiheesta kiinnostuneet opettajat. Mikäli uusi teknologia haluttaisiin laajemmin osaksi nykykoulua, pitäisi koulukulttuurissa tapahtua suuria muutoksia. Kysymys kuuluukin, onko koulumaailma liian jähmeä muuttuakseen tai liian hidas pysymään kehityksen tahdissa?

Vaikka tieto- ja viestintätekniikka ei olekaan toistaiseksi vallannut koulua, on sen opetuskäyttö kehittynyt oppimiskäsitysten muutosten myötä. Viimeisen 50 vuoden aikana on siirrytty tietokoneavusteisesta ja ohjelmoidusta opetuksesta tieto- ja viestintäteknisesti tuettuun yhteisölliseen oppimiseen, samalla kun oppimiskäsitys on muuttunut behavioristisesta näkemyksestä sosiaaliseen konstruktivismiin.

Ymmärtävästä oppimisesta on tullut päivän sana, jota korostetaan myös tieto- ja viestintätekniikkaa hyödyntävässä opetuksessa. Oppijaa ei nähdä enää vain tiedon vastaanottajana, vaan hän on aktiivinen toimija, jolta uusissa oppimisympäristöissä opiskelu ja oppiminen vaativat enenevässä määrin kykyä itsesäätelyyn ja yhteisölliseen toimintaan. Ymmärtävään oppimiseen pitäisi pyrkiä niin perinteisissä kuin uusissakin oppimisympäristöissä. Verkko-opiskelussa korostuu itsesäätely ja oman opiskelun kontrollointi.  Tämän on todennut luultavasti jokainen, joka on verkko-opiskelua kokeillut. Verkkomaailma on pullollaan kaikkea mielenkiintoista, mikä ei millään lailla liity opiskeluun. Facebookpäivitykset vähintään on pakko tarkistaa ennen opiskeluun ryhtymistä.

Teknologiasta ja sen hyödyntämisestä nykykouluissa uhkaa tulla itseisarvo. Tieto- ja viestintäteknologiaa hyödynnetään usein vain sen itsensä vuoksi, jolloin oppiminen unohtuu. Liian vähän pohditaan pedagogisia teorioita, malleja ja käsityksiä teknologian hyödyntämisen yhteydessä. Erilaisia kokeiluja suunnitellaan lähinnä teknologiapainotteisesti, jolloin pedagogiikka jää sivurooliin. Tieto- ja viestintätekniikkaa voi käyttää melkein missä vain, ja verkkoympäristössä voidaan opiskella lähes kaikkea, mutta milloin uusi teknologia tuo opiskeluun jotain lisäarvoa. Kannattaako käyttää voimavaroja teknologian hyödyntämiseen vain sen vuoksi, että sitä pitää hyödyntää? Jos teknologian käyttäminen ei edesauta oppimista, kannattaisiko se unohtaa ja pitäytyä perinteisessä liitutaulutyöskentelyssä.

Teknologian käytön nykypiirteitä luonnehtii myös eriarvoisuus. Perheillä on erilaiset mahdollisuudet hyödyntää nykyteknologiaa. Samoin koulujen välillä on huimia eroja siinä, miten ja minkä verran tieto- ja viestintätekniikkaa hyödynnetään opetuksessa ja oppimisen tukena. Myös opettajien välillä on huimia eroja tieto- ja viestintätekniikkaan liittyvässä tietotaidossa. Osa opettajista on tv-sukupolvea ja osa nettisukupolvea, mutta kukaan heistä ei toistaiseksi ole diginatiivi, joita puolestaan suurin osa peruskoulun oppilaista on. Monesti oppilaat ovatkin opettajia etevämpiä toimimaan digimaailmassa. Oppilaiden ja opettajien välillä on kuilu, jonka kaventaminen vaatii myös opettajilta uuden roolin omaksumista. Pitäisikö opettajan luopua auktoriteettiasemastaan ja asettua enemmän ohjaajan rooliin? Olisiko teknologian hyödyntäminen nähtävä sekä oppilaiden että opettajan yhteisenä oppimisprosessina − tutkimusmatkana? Kenties opettajien kannattaisi nöyrtyä, myöntää oman tietotaitonsa heikkoudet ja asettua oppijan rooliin. Tämä ei välttämättä ole opettajille helppo tehtävä − tai jos olisi, koulu tuskin laahaisi teknologian käyttämisessä muuta maailmaa jäljessä. Omalta mukavuusalueelta, tutusta ja turvallisesta irrottautuminen on haaste, jopa pelottava askel, joka otetaan vasta äärimmäisen pakon edessä. 

Lähteet:
Luokkanen, T, Näykki, P, Impiö, T. & Vuopala, E (toim.). 2008. Teknologian mahdollisuudet ymmärtävän oppimisen tukena. 
Koschmann, T. 2001. Revisiting the paradigms of instructional technology.

Informaatioajan yhteiskunta ja oppimisympäristöajattelu

Informaatioajan yhteiskunta ja oppimisympäristöajattelu

Nykyisin informaatioyhteiskunnassa elävälle ihmiselle medioiden monipuolisuus on arkipäivää. Lähestulkoon jokainen aikaansa seuraava osaa tai hänen oletetaan osaavan surffailla multimodaalisten tekstien seassa, valikoida relevanttia tietoa tuhansista ja taas tuhansista yhden näppäyksen päässä olevista lähteistä ja tuottaa itse informaatiota käsillä oleviin medioihin. Maailmamme muuttuminen on yhä nopeampaa ja kehityksen hyppäykset saattavat olla suuriakin. Millaisia piirteitä informaatioaika pitää sisällään ja millaisia haasteita muuttuva maailma asettaa ihmisille ja ennen kaikkea koululle ja sen oppimisympäristöille?

Informaatioajalle ominaista on informaation lisääntyminen ja sen saamisen helppous. Enää ei tarvitse sanomalehtisukupolven tapaan fyysisesti siirtyä tiedon äärelle, vaan informaatio on mahdollista saavuttaa älypuhelinten ja muiden apuvälineiden kautta lähes missä tahansa ja milloin tahansa. Näppärää, mutta ei ehkä niin mustavalkoista? Tämän sanomalehtisukupolven saattaa olla hyvin vaikeaa sopeutua ”uuteen aikaan” - verkkopankkeihin, tekstiviesteihin, sosiaaliseen mediaan ja tabletteihin. Tabletteihin? Niinpä. Ikääntyneiden digitaalinen syrjäytyminen ei ole kummallinen asia tässä muuttuvassa maailmassa.

Informaatioaikaa määrittää myös osaltaan kovat arvot. Tärkeitä ovat tuottavuuden, tehokkuuden ja vallan aspektit. Yhteiskuntien kehittyminen riippuu mahdollisuudesta hallita informaatioteknologiaa, samalla kun digitaalinen kuilu suurenee entisestään. Toiset valtiot porskuttavat maailman markkinoilla, kun taas osalla maailman valtioista ei ole minkäänlaisia edellytyksiä hyödyntää digitaalista maailmaa koulutuksen ja välineiden puuttumisen vuoksi. Tätä lienee turhaa surkutella, sillä tuskin afrikkalainen perheenäiti tarvitsisi Exel-taulukkolaskentaohjelmaa päivittäisellä vedenhakureissullaan. Ajatuksen tasolla tämä ristiriita on kuitenkin tärkeää huomata.

Kovien taloudellisten arvojen nousemisen yhteydessä myös nopean oppimisen ja joustavuuden merkityksellisyys nostavat päätään. Tuntuu, että elämässä selviytymisestä on tulossa kilpajuoksu. Maaliin ensimmäisenä tullut on paras, tehokkain ja valveutunein. Tämä herättää kysymyksen siitä, milloin mennään liian pitkälle? Yhteiskunnan vaatimukset ovat varmasti monelle ihmiselle liian suuret, mistä voisikin kieliä yhteiskunnasta syrjäytyminen, stressi ja masennus.

Nopeaa kehitystä on vaikeaa ennakoida. Pärjääkö eilisen tai edes tämän päivän taidoilla huomisen maailmassa? Kehityksen hektisyys pakottaa myös koulua ja koulutusta muuttumaan ja kehittymään. Informaatioyhteiskunnassa uusmedian läpimurto laittaa varmasti myös opettajat miettimään sitä, mitä kouluissa olisi tärkeää lapsille opettaa medioista, kuinka saada nopeatempoiseen informaatioon tottuneet lapset keskittymään pitkäjänteiseen työskentelyyn, kuinka lukutaito muuttuu medioiden mukana ja miten kehittää koulua niin, että se hyödyntäisi mahdollisimman hyvin lasten taidot median käyttäjänä pedagogisesti mielekkäällä tavalla?

Edellisten kysymysten lisäksi kouluissa päättäjät joutuvat painiskelemaan myös oppimisympäristöjen muuttumisen kanssa. Lienee selvää, että perinteinen suljetun ympäristön oppimisympäristöajattelu on siirtymässä unholaan muuttuvien oppimiskäsitysten seurauksena. Kuinka olisi mahdollista luoda pedagogisesti toimivia oppimisympäristöjä niin, että ne palvelisivat sekä opettajaa että kaikenlaisia oppilaita? Parastahan varmasti olisi, että oppimisympäristöt olisivat vaihtelevia, yhteisöllisiä, vuorovaikutteisia ja että ne kannustaisivat oppimaan oppilaan lähtötasosta ja oppimistyylistä huolimatta.

Lähteet:

Gill, P. 2009. Castells’ Transformation for the “Rise” of “Network Society”: Implications for Stakeholders in Educational Environments. Access to Knowledge: A Course Journal, 1 (2), 2009.

Davidson, C. N. & Goldberg, D. T., Future of Thinking: Learning Institutions in a Digital Age. MIT Press. 2010.

Kassp5 käynnistyy

Tästä tämä sitten alkaa. Muistin virkistämiseksi opintopiiriryhmämme on tarkoitus saada aikaiseksi:
1) oppimispäiväkirja
2) Twitter-kommentteja luennoilla
3) tapausanalyysiraportti, jonka yhteyshenkilöt ja aiheet ovat moodlessa